Selvisin vapusta, olen edelleen hengissä ja lähes hyvinvoiva. Olen hämmentynyt siitä, miten paljon tunnen ihmisiä. Olin sitten missä tahansa, joku tulee aina moikkaamaan. Vappuna tilanne kärjistyi - istuin Ruttopuistossa kaveriporukassa, ja kolmen ihmisen rinki muuttui nopeasti isoksi asetelmaksi irkkituttuja, opiskelukavereita ja työporukkaa. Seuraavana iltana Alppipuistona luokseni jopa kannettiin kavereita. Ollessani töissä joudun välillä ihmeelliseen asemaan, kun kaikki tutut osuvat paikalle samaan aikaan. Se on tietenkin mukavaa, mutta mistä minä nämä kaikki tunnen? Miten olen tunkenut itseni niin moneen paikkaan, etten voi kävellä keskustan läpi moikkaamatta ainakin kolmea vastaantulijaa? Kaikki sanovat, että olen helposti lähestyttävä, ja sitä taidan todella olla. Eipä tuo haitanne, voin kuitenkin halutessani sulkeutua tänne neljän seinän sisään lukemaan Aku Ankkaa. Ihana elämä.