Näinpä taas mielenkiintoisen päiväunen.

Asuin hienossa kartanossa samassa paikassa Säkylässä kuin ennen. Toisaalta talo oli myös.. ehkä Porissa? Joka tapauksessa äitini oli psykoottinen, ja jollain tapaa osasi myös noitua. Talo oli täynnä kuolleita, jotka pitivät kasinollamme ikuisia juhlia.

Minulla oli seksisuhde erään ystäväni kanssa. Hän nähtävästi odotti suhteeltamme enemmän, ja minä olin lähinnä paniikissa kuolleista. Kukaan minun lisäkseni ei nähnyt näitä kuolleita, mutta ne jututtivat minua mielellään, ilkeästi virnistellen.

Jossain vaiheessa äitini kadotti huoneeni. Etsin sitä pitkään, kunnes tajusin, että nyt oli minun vuoroni lähteä talosta, ja hyppäsin alas ties kuinka monennesta kerroksesta, suoraan kadulle. Jotenkin talo oli noiduttu paljon isomman oloiseksi kuin se oli, sillä oikeasti hyppäsin alle kolme metriä, kun se näytti hypätessä 30 metriltä.

Ystäväni eivät uskoneet ongelmaani, ja kun menin näyttämään kotiani heille, se oli vain raunio entisestä, mutta näytti heille ilmeisesti samalta kuin ennenkin. Kuolleet juoksivat tielle hakemaan minua takaisin, ja saivatkin. Talo oli ilmeisesti romahtanut osittain, ja jotkut aaveet (vai zomibet? en tiedä) olivat minun puolellani ja auttoivat minut pakoon.

Tuli jonkinlainen käsitys siitä, millaista on, kun näkee jotain mitä muut eivät näe, eikä kukaan usko mitä näet.