Huoh. Ahdistaa. Jälleen. Tuntuu siltä, ettei tässä kaikessa ole mitään järkeä, en tiedä miksi teen mitään. Miksi käyn töissä ja nukun loput päivästä, miksi opiskelen kun näyttää taas siltä, etten oikeasti tule jaksamaan tätäkään vuotta. Heti, kun ilmottauduin kursseille, ajattelin, että tätä en jaksa enkä tätä enkä tätä... Surettaa kamalasti. Jokin on ratkaisevasti vialla.

Milläköhän saisin palautettua elämäniloni? En mitenkään voi jaksaa, jos koko ajan tuntuu jokin ikävä käyvän päälleni pelottavana, mustana, läpipääsemättömänä.

En voi sanoa, etteikö minulla olisi ollut hauskaa. On.
En voi sanoa, etten olisi itse aiheuttanut omia ongelmiani. Olen.
En voi sanoa, etteikö minulla olisi kavereita tai ystäviä ympärilläni. On.
Mutta jokin sellainen, minkä takia herätä aamulla puuttuu täysin. Päivät menevät ohitseni, enkä tajua mitä tapahtuu. Missä helvetissä minä oikein olen?

Näin unta äidin äidistä, jota en ole nähnyt kolmeen vuoteen. Onkohan se kuollut?