Ihan toivotonta, miten paljon yhden valvotun yön jälkeen väsyttää. Ei kai minua aina näin paljon? Valvotun yöstä teki luonnollisesti viikon odotettu Hautis-miitti. Paikalla oli vakiporukan lisäksi yksi vanha, Hautiksen uudelleen löytänyt ruma partasetäpitkätukkahippi (Aro) ja yksi uutuuttaan hehkuva hautistelija (ruma partasetäpitkätukkahippi Kimi). Ensin joukkomme iloinen istui Kaisaniemen puistossa ihastelemassa lämpimäksi muuttunutta säätä. Veetiä ilahdutti kauan kadoksissa olleen seksiä tihkuvan robottisateenvarjon löytyminen niin paljon, että sain vastalahjaksi pienen, mutta isolla etuvarustuksella siunatun pehmohirven. Olisin halunnut antaa Veetille ananaksen.

Juttelin pitkään Miikan kanssa. On jännittävää huomata, miten hyvin tulemme juttuun keskenämme, vaikka menneisyytemme voisi tarjota mahdollisuudet paljon huonompaan. Eivät välit tietenkään maailmankaikkeuden parhaat ole koko ajan olleet, mutta paranemaan päin jälleen. Arvostaisin suuresti, jos ne vahvistuisivat niin, ettei nähdessä päälimmäisenä ajatuksena olisi mennyt suhde ja ero, vaan asiat, jotka silloin ovat oikeasti polttavia. Siihen kuluu tietysti aikaa, mutta en minä yhtäkkistä muutosta vaadikaan. Haavat paranevat hitaasti.

Eilinen jatkui puiston kylmetessä yllättävässä paikassa, Kannaksessa, jonne Miikka oli etsiytynyt jo aikaisemmin. Porukastamme sinne selvisivät vain minä, Kim ja Aro, joista viimeisen hereilläpysyminen oli jo pieni ihme sinällään. Aro lähtikin seikkailemaan yksinään, ja soitteli muutaman tunnin kuluttua Kalliosta kaipaavansa seuraamme. Kaija Koon kootut laulut oli kuitenkin juuri kesken, ja lähdimme Pasilan asemalle paljon myöhemmin kuin alunperin oli ollut tarkoitus. Onneksi Arokin oli juuttunut suustaan kiinni, ja ilmestyi paikalle samoihin aikoihin kuin minä ja Kim.

Aro jatkoi selviytymisseikkailuaan kämpilläni nukkuen, kun taas Kim lähti pelastamaan pikkusiskoaan koiransa kynsistä. Hauskaa oli, koska tahansa uudestaan!