Viimeisten viikkojen aikana on taas päässyt tapahtumaan. Minä kun valittelin, ettei tapahdu mitään, vaan kaikki soljuu ohi silmien.

Olin fuksiristeilyllä sunnuntaista tiistaihin. On vaikea kuvailla, miten hienoa siellä oli, sillä en tiedä sanaa, joka sisältäisi kaikessa upeudessaan ja hienoudessaan pienen huutavan omatunnon soraäänen. Sillä sellaista siellä oli, hienoa, mutta soraäänistä. Lisäksi sain ruokamyrkytyksen, enkä syönyt neljään vuorokauteen käytännössä mitään muuta kuin pakolla suuhun tunkemiani sämpylänpaloja.

Perjantaina sain kuulla ikäviä uutisia sukulaisista, mutta en oikeastaan tiedä, miten suhtautua asiaan. Kuuluvatko puolituntemattomien ihmisten asiat minulle todella paljon, jos kyseessä on läheinen sukulaisuussuhde? Miten paljon pitää järkyttyä, miten paljon surra? Tuntuu kuin seuraisin tosi-tv:tä, jossa tuntemattomille ihmisille tapahtuu asioita. Ei minulla ole mahdollisuuksia tehdä asialle mitään, enkä pysty juurikaan toimimaan tukena. En halua kuvitellakaan mahdollisia jälkimaininkeja. 

Eilen äiti sekoitti Kluuvin ja Kampin, kun isä oli kävelemässä Kansallismuseolta nauttimaan seurastamme. Isä käveli pari kilometriä ylimääräistä, mahtoi harmittaa.