Yöllä ei meinannut saada unta, ja sitten heräsin ensimmäisen kerran luullen aamun tulleen. Onneksi kello oli vasta puoli neljä. Nukahtaminen oli kuitenkin vaikeaa, unen ollessa seuraavanlainen.

Olemukseni unessa oli motoristi. Tiedättekö, sellainen kaunis, mustahiuksinen, laiha nainen, jollaisia joskus näkee siellä täällä. Jossain päin ruumista kobra-tatuointi ja semmoista. Olin juuri avioitunut miehen kanssa, joka oli nähtävästi suuri rakkauteni, ja sopikin, ainakin ulkomuodoltaan loistavasti minulle. Semmoinen kalju, komea, motoristin näköinen hänkin.

Paikkana unessa oli museotamme muistuttava maatila, jonka heinikkoon olimme pystyttäneet teltan auton viereen. Isäni ja äitini nukkuivat pakarissa. Oli yö, ja hengasimme kaikessa rauhassa teltallamme.

Pian paikalle saapui tuntematon mies, ilmeisesti joku, joka oli tavalla tai toisella päässyt juuri vankilasta. Mieheni ei ihme kyllä huomannut miehen saapumista ollenkaan, vaikka olimme paikalla kahden, ja hän ilmoitti aikeensa hyvin kovaäänisesti. Hän nimittäin halusi päästä sänkyyn kanssani. Tähän en tietenkään suostunut, ja mieheni huomatessa tilanteen, yön kulkija ampui hänet. Säikähdin.

Jostain syystä olin kuitenkin tuntemattoman miehen puolella siinä suhteessa, että vein hänet samantien pihan päärakennukseen piiloon, ja olin ilmeisesti suostumassa hänen yrityksiinsä vailla sen suurempia mukinoita. Äkkiä kuitenkin näin valon syttyvän pakarissa. Ilmeisesti äitini oli kuullut laukauksen, ja lähti nyt katsomaan, missä olin. Aloin automaattisesti piilottelemaan ampujaa jonnekin päin päärakennusta. Jossain vaiheessa kuollut miehenikin oli kannettu taloon. Sen jälkeen kävin huutelemaan ovelta, että "ei hätää, olen täällä".

Uni päättyi tähän. -Mitähän helvettiä? Voiko tästä repiä jotain freudilaista? Käyttäytymiseni oli ainakin hyvin, hyvin ristiriitaista. Tuollaisessa tilanteessa oikeasti itkisin, huutaisin, kirkuisin, soittaisin poliiseja ja todellakin antaisin äitini löytää ongelman. Ehkä. Tappaja ei todellakaan missään vaiheessa uhkaillut minua. Hämmentävää.